Avainsana-arkisto: kasaarijuutalaiset

Kuinka tsaari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin?


Tiivistetty esitys Robert Wiltonin kirjasta “ROMANOVIEN VIIMEISET PÄIVÄT, kuinka tsaari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin”. Venäjän vallankumous ei ollut bolsevikkien aikaansaannos, vaan se oli sionistisen eliitin suorittama vallankaappaus Venäjän tsaarilta.

Ennen kuin aloitamme Wiltonin teoksen tarkastelun, on syytä mainita hiukan ”juutalaisten” juurista. Juutalaisten alkuperään tulee kiinnittää huomiota siksi, että nykyajan juutalaiset eivät ole Palestiinassa asuneiden heprealaisten jälkeläisiä, jotka joutuivat roomalaisten pakkosiirtämiksi ympäri Rooman valtakuntaa vuosien 66–70 ja 132–135 juutalaissotien jälkeen. Aikamme juutalaiset ovat enimmäkseen juutalaisuuteen kääntyneiden Lähi-idän, Euroopan ja Pohjois-Afrikan asukkaiden jälkeläisiä, kasaareja ja berberejä. Ei ole mielekästä puhua geneettisestä perimästä vaan paremminkin kansasta, joka jakautuu kielen perusteella tiettyihin kansoihin. Kuten muinaiset heprealaiset olivat seemiläisiä kansoja, samoin ovat nykyiset arabit seemiläisiä kieliä puhuvia kansanryhmiä.

 

Sen sijaan ItäEuroopan juutalaiset eli kasaarit, olivat aškenasijuutalaisten esivanhempia. Kasaari- tai aškenasijuutalaiset eivät lukeudu seemiläisiä kieliä puhuvien kansojen joukkoon. Itä-Euroopan kasaarit muodostuivat jiddisiä puhuvasta juutalaisväestöstä, jonka uskonto pohjautui Talmudiin. Jiddisillä ei ole mitään sukulaisuutta seemiläisten kielien kanssa heprealaisia lainasanoja lukuun ottamatta (Lewis 2009).

 

Nykytutkimusten mukaan suurin osa nykyisistä ”juutalaisista” on turkkilaismongolidisen kansan, kasaarien jälkeläisiä (Elhaik 2012). Joten käytännöllisesti katsoen aikamme juutalaiset ovat enimmäkseen kasaareja, joilla on uskontona juutalaisuus.

Tekstissä käytetty termi sionistinen eliitti on synonyymi kasaarieliitille.

Robert Wilton, joka oli toiminut 17 vuotta Lontoon Times-lehden Venäjän kirjeenvaihtajana, oli nähnyt vuoden 1917 bolsevikkikumouksen verisyyden tapahtumapaikalla Pietarissa. Hän ryhtyi itse tutkimaan tsaariperheen murhaa yhdessä virallisen tutkintatuomarin Nikolai Sokolovin kanssa. Hän sai tässä tutkimuksessaan selville asioita, joista virallinen historiankirjoitus on vaiennut. Wiltonin kirja “The Last Days of the Romanovs” ilmestyi Lontoossa ja New Yorkissa 1920. Sen ranskankielinen versio “Les Derniers Jours des Romanoffs” oli ilmestynyt Pariisissa 1921.
Kirjan ranskankielisessä versiossa Wilton esittää bolsevikkien ylimpien hallintoelinten jäsentenluettelot, joissa hän kirjoittaa jäsenten nimet ja kansallisuuden. Kyseiset luettelot hän oli kerännyt virallisista neuvostolähteistä. Luetteloista paljastuu hämmästyttävä tosiasia: korkeimmissa hallintoelimissä ei ollut juuri lainkaan venäläisiä! Ylivoimainen enemmistö muodostui ”juutalaisista”, joista useat olivat muuttaneet nimensä venäläisiksi. Siten historiankirjoissa väitetty “venäläisten kansannousu tsaaria vastaan” ei pidä paikkaansa, vaan kyseessä oli ollut tietyn organisaation kasaarieliitin suorittama vallankaappaus Venäjällä.

Paljastaessaan Venäjän vallankumouksen sekä tsaarinperheen murhan kansainvälisten juutalaisten operaatioksi Wilton joutui itse tämän tehokkaan organisaation vainon kohteeksi. Niinpä hänen kirjansa vedettiin pois kirjakaupoista, ja hän menetti työpaikkansa Times-lehdessä. Melkein samoin on käynyt nykyisinkin, sillä tämän teoksen suomentaja ja sen suomalaisen esipuheen laatija Jakim Boor joutui Vantaalla käräjille syytettynä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sekä uskonrauhan rikkomisesta, jossa syyttäjänä oli valtionsyyttäjä Jorma Äijälä. Helsingin juutalainen seurakunta oli tehnyt Wiltonin kirjasta tutkintapyynnön oikeusministeriölle. Tässäkin tapauksessa Wiltonin suomennettu teos on vedetty pois kirjastoista ja kirjakauppoihin ei enää tilata uusia painoksia kyseistä teosta. Teos sai ankaran hälyn organisoitujen sionistisen eliitin keskuudessa osittain siksi, että siinä paljastuu heidän rikoksensa: esim. tsaariperheen murha, Venäjän sivistyneistön murhat ja sionistisen mafian luoman Neuvostoliiton suorittamat hirmuteot noin. 30 milj. kuollutta ihmistä. Nämä neuvostovaltion kansanmurhat mainitaan jo suomennoksen esipuheessa.

Sionistinen ylimystö ei myös hyväksy esipuheen julkaisemia totuuksia juutalaisten kasaarien alkuperästä ja heidän luonteestaan, joka juontaa juurensa Talmud-ideologiasta sekä paljastuksista siitä kuinka kasaarieliitti muodostaa vaaran koko ihmiskunnalle. Heidän osuutensa kautta historian kansainvälisissä selkkauksissa ja politiikassa – ei vain Venäjän vallankumouksessa – on kiistaton. Esipuheen mukaan sionistien seuraava päämäärä on kolmas maailmansota. Näiden totuuksia julkistamista tämä eliitti ei hyväksynyt, siksi Jakim Boor joutui käräjille.

Näin sionistien rikokset ja hirmuteot paljastava kirja saatiin pois yleisön ulottuvilta.

Wiltonin teos:

Jo ensimmäisessä osassa pureudutaan häkellyttäviin totuuksiin:

Lopultakin voidaan kertoa totuus Nikolai II:n, Venäjän tsaarin, sekä hänen vaimonsa ja perheensä marttyyrikohtalosta. Se perustuu todisteisiin, jotka on saatu asiaan kuuluvasti suoritetusta ja lainmukaisesta tutkimuksesta. Silminnäkijöiden allekirjoittamat valaehtoiset todistajanlausunnot ovat tämän kirjoittajan hallussa, mutta hän ei paljasta lausunnonantajien henkilöllisyyttä, sillä he ovat yhä neuvostoviranomaisten – murhaajien – vallassa. Tulee aika, jolloin rangaistuspäivä sarastaa. Kirjoittaja on pyrkinyt esittämään oikeudenkäynnin avauksen täysin tietoisena siitä, että todisteiden lopullinen käsittely tuomioistuimessa osoittaa hänen väitteensä oikeaksi ja saa aikaan syyllisyystuomion (Wilton 2000).


Valitettavasti tuo “rangaistuspäivä” ei ole vieläkään koittanut, vaikka järkyttävästä rikoksesta on jo kulunut 97 vuotta. Toivottavasti mafiaryhmän rikokset tullaan selvittämään tulevaisuudessa. Sionistisen aristokratian kansainvälinen valta on nykyisin niin voimakasta, että yleensä ottaen heidän rikoksiensa selvittäminen julkisesti ja vielä siten, että selvitykset johtaisivat syytteisiin, on lähes mahdotonta. Kansakuntien tulisi riisua hartioiltaan kasaarieliitin valtarakenteet: vasta sen jälkeen koittaisi tämän voimakkaan ryhmän tekemien rikoksien tutkimisen, arvioinnin ja tuomitsemisen aika. Mutta se aika tulee vääjäämättömästi, sille ei mahda kieroimmatkaan eliitin juonittelut yhtään mitään, sillä pahuus kantaa aina mukanaan rangaistuksen.

Tuo järkyttävä tapahtuma, tsaariperheen murha, tapahtui heinäkuun 16. päivän jälkeisenä yönä vuonna 1918 Jekaterinburgissa. Keisarin perhe ja sen uskolliset seuralaiset – kaikkiaan yksitoista henkeä – vietiin pieneen huoneeseen, joka sijaitsi samassa talossa, johon heidät oli tuotu vangeiksi. Siellä heidät ammuttiin kuoliaaksi revolvereilla. Oikeudenkäyntiä ei pidetty. Ennen kuin kuolema vapautti heidät kärsimyksistään, he olivat joutuneet kokemaan pahoinpitelyä, joka merkitsi hirvittävää henkistä ja ruumiillista kidutusta. Kun uhrit olivat hengettömiä, ruumiit vietiin metsään ja yritettiin hävittää mahdollisimman täydellisesti. Selvää on, että nämä teot olivat harkittuja ja murhat huolellisesti valmisteltuja.

Miksi tsaariperhe murhattiin? Eihän esimerkiksi tämän perheen lapsilla ollut mitään tekemistä politiikan kanssa. Kyseessä oli kasaariperinne, joka sai vallankumouksessa hirvittävän laajuuden. Syynä oli myös se, että tsaari edusti Venäjän kansan sieluun syvälle juurtunutta tsaarinvallan rakenteita, ja ne haluttiin pyyhkiä pois. Murhiin syynä oli vielä sekin, että tsaari ei suostunut allekirjoittamaan ns. Brest-Litovskin sopimusta, joka olisi mahdollistanut sen, että sionistinen eliitti olisi voinut hallita Saksan avulla Venäjää. Tsaari ei siis suostunut pettämään Venäjää. Murhien varsinaiset järjestelyt olivat alkaneet jo useita viikkoja ennen bolsevikkien vastaisten joukkojen saapumista. Tämän teurastuksen, kuten Wilton sitä kuvaa, puolusteluksi ei riitä pelko siitä, että valkoisten joukot olisivat yrittäneet pelastaa tsaarinperheen eikä siitä, että jokin salaliitto olisi koettanut vapauttaa vangit. Sellaisen salaliiton olemassaolo oli kyseenlaista.

Myös paljon perättömiä tietoja kyseisestä tapahtumasta levitettiin. Esimerkiksi Moskovan hallitus oli heinäkuun 20. päivänä, jolloin oli kulunut neljä päivää murhatyöstä, julkaisut virallisen lausunnon tapahtuneesta. Siinä sanottiin Nikolain ampumista välttämättömäksi teoksi, ja kuitenkin vakuutettiin, että tsaaritar ja lapset oli kuljetettu pois kaupungista. Valehtelu tsaarittaren ja lapsien turvallisesta pois kuljetuksesta esitettiin siksi, että ne estäisivät rikoksen kaikenlaiset tutkimukset jo alussa. Oli nimittäin syyllisten kannalta tärkeää salata murhaan liittyvät tiedot. Mikäli niitä olisi päästy jo tuoreeltaan tutkimaan, olisi sieltä paljastunut julkiseen tietoon syyllisten eli kasaarieliitin kannalta vaarallisia yksityiskohtia.

Muut murhatut Romanovit olivat tsaarin tavoin haitaksi sekä saksalaisten että internationalistien suunnitelmille. Wilton kirjoittaa, että tsaari oli joutunut lojaalisuuden uhriksi. Hän oli kieltäytynyt Venäjän liittolaisten vihollisten tekemistä tarjouksesta, että hän allekirjoittaisi niin sanotun Brest-Litovskin sopimuksen. Sen tarkoituksena oli saada Venäjälle sellainen hallitus, jonka kanssa saksalaiset olisivat päässeet mahdollisesti kompromissiin Brestin rauhasta.
Jekaterinburgin hallituksen päämies Aleksandr Koltshak nimitti tutkintatuomarin Nikolai Aleksejevitsh Sokolovin erityisesti tutkimaan tsaarin tapausta. Tsaarin tapaus vaati käyttämään kaikkea sitä taitoa, mitä tuomareista nerokkaimmalla ja rohkeimmalla oli. Sokolov ei epäröinyt ensinkään. Hänen ansiostaan onkin koottuna valtavasti todistusmateriaalia rakennelmaksi, jota ei voida kumota, ja joka kasvaa edelleen. Näistä tutkimuksista suora lainaus Wiltonin teoksesta (sivut 22–26), jossa hän kertoo seuraavaa:

”Kaikissa tutkimuksen kannalta mielenkiintoisissa paikoissa – Jekaterinburgissa, Permissä, Omskissa, pelloilla ja metsissä sekä käytöstä pois jääneissä rautakaivoksissa, joihin liittyi niin monta karmeata tarinaa bolsevikkien ’oikeudesta’ – olin monta kuukautta pysyvästi tekemisissä tutkimuksen kanssa, ja osallistuin henkilökohtaisesti uhrien maallisten jäännösten etsintään. Sokolovin ja Diteriksin lisäksi vain kaksi henkeä allekirjoitti tärkeimmät pöytäkirjat – minä olin toinen näistä kahdesta.

Kun Omskin luhistuminen näytti olevan lähellä, Sokolov lähti itään päin ja vei mukanaan kaikki asiapaperit, kaiken konkreettisen, mikä ei oikeastaan voinutkaan olla kenenkään muun kuin hänen hallussaan. Minä seurasin häntä myöhemmin kenraali Diteriksin kanssa hänen luovuttuaan päällikkyydestä. Tunsin epätoivoa siksi, että Koltshak oli tehnyt tuhoon johtavan päätöksen lykätä kaupungin evakuointia – päätöksen, joka merkitsi lukemattomien ihmishenkien menetystä ja hallituksen päämiehen kuolemaa. Löysimme Sokolovin Tshitasta, jossa häntä ahdistelivat pelottavien kasakkapäälliköiden apurit, koska he halusivat henkilökohtaisesti, että Romanovit olisivat hengissä hämäräperäisten tavoitteiden vuoksi. Siksi he halusivat päästä eroon Sokolovista todistaakseen aivan päinvastaista. Monien hankaluuksien ja seikkailujen jälkeen hän pääsi Harbiniin, jonne minäkin suuntasin kulkuni, ja seuraan liittyi kenraali Diteriks.

Harbinissa olevan asiakirjanipun lopullinen kohtalo oli ratkaistava. Joka puolella oli vihamielisiä ja epäilyttäviä organisaatioita. Oli vähintäänkin uskallettua jättää jälkeensä alkuperäiskappaleet, ja viedä mukanaan vain kaksoiskappaleet. Koska Sokolovin henki oli vaarassa, hän piilotti asiakirjanipun minun autooni, jota suojeli Englannin lippu. Kenraali Lohvitski antoi arvokasta apua päätöksenteossa. Minun on ilmaistava kiitollisuuden tunteeni ja henkilökohtainen kunnioitukseni tätä urheaa sotilasta ja herrasmiestä kohtaan, joka todellisen sekasorron keskellä säilytti tyynen kohteliaisuutensa ja rauhallisuutensa aivan samoin kuin taistelun tuoksinassa Ranskassa ja katastrofin sekamelskassa Siperiassa.

Edellä mainitut kolme huomattavaa miestä – jotka edustivat sitä Venäjää, joka oli ja toivottavasti on uudelleen olemassa – tiesivät ja hyväksyivät, että minä otin haltuuni yhden asiakirjanipun. Kaikki olivat sitä mieltä, että saisin tietyn varauksin käyttää sitä oman harkintani mukaan kokonaan tai osittain. Varaukset ovat poissa, ja minä olen vapaa. Mutta ei siinä kaikki. Mielestäni nykyolot ovat sellaiset, että minun ehdoton velvollisuuteni on kertoa totuus liittoutuneille ja venäläisille. Liian monien vihamielisesti suhtautuvien etuja palvelee se, että harkitusti kyhätään kokoon valheita ja taruja Romanovien kohtalosta. On aika päästää päivänvalo tähän traagiseen ja kammottavaan historian vaiheeseen.

Kun minä ensimmäisen kerran jouduin henkilökohtaisesti tutustumaan tsaarin tapaukseen, monet kohdat olivat vielä hämärän peitossa. Viittaan ainoastaan murhan todellisiin olosuhteisiin, en ulkonaisiin näkökohtiin, poliittisiin ja kansainvälisiin, joihin viitattiin vain epämääräisesti ja jotka ovat sittemmin saavuttaneet epätavalliset mittasuhteet. Silloinen sekaannus johtui kahdesta syystä: ensiksikin silloisten tutkimusta johtaneiden virkailijoiden kokemattomuudesta ja toiseksi sellaisten Bolsevikkiagenttien aktiivisuudesta, jotka jäivät kaupunkiin tai piileskelivät valkoisen hallituksen riveissä.

Virallinen versio heinäkuun 16. ja 17. päivän välisen yön tapahtumista – sen julkaisivat punaiset ennen pakoaan Jekaterinburgista – oli, että Nikolai Romanov teloitettiin ’oikeudenkäynnin jälkeen’, ja että perhe siirrettiin

turvalliseen paikkaan’. Tämä taru syöpyi hyvin monen ihmisen mieleen, ja se vetää yhä puoleensa houkuttelevasti. Kaikki Neuvostoliiton kannattajat olivat sitä mieltä, että heidän oli pakostakin suosittava tätä versiota, sillä kukaan venäläinen, kuinka vihamielisesti hän suhtautuikin entisiin hallitsijoihin, ei voinut löytää pienintäkään puolustelua tai veruketta ’teloittaakseen’ kokonaisen viisilapsisen perheen, joka ei ollut koskaan osallistunut tai pystynyt osallistumaan pienimmässäkään määrin politiikkaan. Ne venäläiset, jotka olivat yhä saksalaismielisiä, olivat myös – kumma kyllä – taipuvaisia hyväksymään kaikki tarinat ihmepelastumisesta. He tuntuivat ajattelevan, että monarkian palauttamista – mikä muodosti heidän poliittisen uskonsa perustan – edistäisi ’ihmeteoria’. Joillakin heistä oli käytännöllisemmät tavoitteet, niin kuin myöhemmin osoitetaan.

  1. A. Sokolovia ei pystytty pettämään mitenkään. Jos otaksumme, että perhe olisi siirretty pois, sen jäsenten kuolema oli hänestä silti moraalisesti varmaa. Hänelle oli täsmälliset tiedot siitä, että kaikki muut Neuvostoliitossa olleista Romanoveista oli murhattu, vaikka he suhtautuivat politiikkaan yhä välinpitämättömästi kuin Aleksei ja hänen sisarensa. Mutta silminnäkijöiden todistukset, joiden merkitystä lisäsivät ja vahvistivat lukemattomat konkreettiset todisteet, eivät jättäneet epäilystäkään siitä, että Jekaterinburgissa oli tapahtunut suurimittainen murha. Järjestäjien ponnistelut ja aikaisempien tutkijoiden saamattomuus eivät voineet sotkea pasmoja täysin. Mutta vaikeampi tehtävä oli koota todisteet, joiden perusteella syylliset voitaisiin tuomita oikeusistuimessa.

Kävin talossa, jossa uhrit olivat asuneet. Se kuului eräälle Ipatjeville, kauppiaalle, joka oli sotilasarvoltaan pioneerijoukkojen kapteeni. Oli kohtalon ivaa, että hänen nimensä oli sama kuin luostarin, josta ensimmäinen Romanov oli lähtenyt liikkeelle ottaakseen itselleen koko Venäjän kruunun. Jekaterinburgin Ipatjev oli kuitenkin syntyjään juutalainen.

Siperian armeijan pioneeriosasto oli sijoittunut yläkertaan. Heti sen jälkeen, kun tsekit olivat miehittäneet kaupungin, kenraali Gaida otti väkivalloin haltuunsa talon ja sen alueen piittaamatta oikeusviranomaisten rajuista vastaväitteistä, nämä kun olivat huolissaan siitä, että mahdollisia todisteita joutuisi hukkaan. Huoneissa suoritettiin laajoja muutoksia. Tämä oli tietenkin rikostutkimuksen alkeellisimpienkin periaatteiden räikeää loukkaamista.

Alakerrassa asui Ipatjev itse. Asuminen edellytti, ettei ketään vierasta päästettäisi sisälle. Pieni kellarihuone – murhien tapahtumapaikka – oli juljettu sinetillä. Näin sen muutamia päiviä myöhemmin. Sokolev kuljetti minua koko alueella ja selitti vaihe vaiheelta koko murhenäytelmän kulun. Me seisoimme pienessä huoneessa ja kiinnitimme huomiomme siihen, miten luodit olivat kulkeneet, ja mihin suuntaan pistimillä oli isketty, sekä panimme merkille seinissä olevat veriläiskät. Huone oli ollut yhtenä sekamelskana, eikä kaikki peseminen ja hankaaminen, joka oli todistajien mukaan seurannut murhia, poistanut paljonpuhuvia jälkiä. Me tiesimme todistajien valaehtoisista lausunnoista ja kuolinhuoneen sanattomasta ja kaameasta viestistä, missä kukin uhri istui tai seisoi, kun murhaajat laukaisivat revolverinsa. Seinissä ja lattialla olleet luodinreiät oli hävitetty huolellisesti. Ihmisverta oli löytynyt puusta ja luodeista.

Rivot piirrokset ja kirjoitukset peittivät seinien yläosaa. Ne olivat ilmeisesti sivistymättömien talonpoikien työtä. Niiden luonne osoitti liiankin selvästi, miten syvää vastenmielisyyttä Rasputinin skandaali oli synnyttänyt kansassa. Siinä oli muitakin kirjoituksia – hepreaksi, saksaksi ja unkariksi. Niiden sanoman minä sain tietää paljon myöhemmin.

Pian tämän jälkeen kävin metsässä 15 km:n päässä kaupungin pohjoispuolella, missä talonpojat olivat löytäneet murhatun perheen koruja ja muita jäännöksiä. Näin raskaiden kuorma-autojen vieläkin selvät jäljet, jotka olivat syntyneet niiden kulkiessa rytisten metsikössä käytöstä pois jääneiden malmikaivosten luo. Jäljet johtivat yhteen suuntaan ja pysähtyivät lähelle kaivoskuilua, jonka ympäriltä oli löydetty laaja kokoelma todisteita: jalokiviä, helmiä, kauniita kulta- ja platinakehyksiä, sekä metallisolkia, hakasia, nappeja, korsetteja, hiiltyneitä nahka- ja kangaspalasia, vahingoittumaton ihmissormi ja tekohampaat. Näiden eri tavaroiden laatu, kunto ja lukumäärä riitti sellaisenaan osoittamaan uhrien sukupuolen ja iän sekä tavan, jolla heidän ruumiinsa oli hävitetty.

Ensiksi tapahtumapaikalla olivat olleet talonpojat. Kolme vuorokautta heidät eristi kaupungista metsän ympärille sijoitetun punakaartin vartioketju. Koska talonpojat tiesivät, että valkoiset olivat lähistöllä, he luulivat, että punaiset hautasivat aseita. Epämääräisiä huhuja oli tullut heidän korviinsa Nikolai II:n kuolemasta. Heti kun vartioketju poistettiin, he kiirehtivät paikalle. Metsien tuntemus ja paikallinen neuvokkuus saivat pian heidän silmänsä avautumaan. ’Tsaarin he ovat täällä polttaneet’, he selittivät. Juuri tästä paikasta löysin vuotta myöhemmin topaasihelmiä, sellaisia, joita nuoret ruhtinattaret käyttivät, ja muita jalokiviä, kun raaputin rautakaivoskuilua ympäröivän kovettuneen saven pintaa.

Väärää johtolankaa seurannut aikaisempi tutkija ei ollut välittänyt talonpoikien pettämättömästä tarkkanäköisyydestä, eikä ollut tutkinut heti metsää ja kaivoskuiluja – ehkäpä peläten poistua kaupungista, sillä lähiseudulla oli ilmoitettu olevan punaisten joukkoja. Hän seurasi neuvostoagenttien jälkeensä jättämää harhatietoa, nimittäin sitä että perhe oli paennut tai siirretty muualle. Nämä agentit eivät itsekään tienneet totuutta. He kertoivat pelkästään sitä, mitä heitä oli neuvottu kertomaan. Paikallinen neuvosto ei ollut tiennyt tosiasioita. Oikeudenkäyntiä ei ollut pidetty. Murhat olivat olleet erillisen järjestön työtä, ja järjestö oli ohjaillut kaikkea etäältä. Tutkija, jota johtivat harhaan näin levitetyt tarinan muunnelmat, oli eksynyt Jekaterinburgissa kuulemiensa ristiriitaisten huhujen sokkeloon.

Kun Sokolov otti tapauksen tutkittavakseen – vuoden 1919 alkukuukausina – tutkimukset polkivat melkein paikallaan tutkijan alussa tekemien virheiden ja hänen kyvyttömyytensä vuoksi. Mutta eräältä toiselta taholta oli tullut todisteita, joiden olisi pitänyt pakottaa hänet oikealle tielle. Eräältä tsaarin palvelijalta, joka oli päässyt pakoon punaisten teloituspartiolta, saatiin tietää, että muutamia suuriruhtinaita ja suuriruhtinatar Elisabet oli murhattu heti Jekaterinburgin surmatyön jälkeen ja että joitakin näistä ruumiista oli löydetty käytöstä pois jääneistä rautakaivoksista. Yhdessäkään tapauksessa ei ollut mitään oikeudenkäyntiin viittaavaa. Oli ilmeistä, että ohjenuorana oli ollut kaikkien Romanovien tuhoaminen, ja että kaikki teoriat lasten ihmeellisestä henkiin jäämisestä olisi hylättävä.

Heinäkuun 14. päivänä 1919 bolsevikit tulivat Jekaterinburgiin, ja ovat siitä lähtien pitäneet hallussaan Uralin aluetta. He huomasivat, että huolimatta heidän pyrkimyksistään johtaa oikeutta harhaan, tsaarin ja hänen perheensä murha tulisi tietoon, ja synnyttäisi kansassa suuttumusta. Silloin he päättivät menettelytavasta, joka vastasi täysin heidän hallitusmenetelmiään, vaikka se saattaa meistä tuntua miltei uskomattomalta, kun otamme huomioon omat käsityksemme totuudesta ja oikeudesta. Niinpä pantiin pystyyn niin sanottujen murhaajien valeoikeudenkäynti, jotta paheksuttavan rikoksen syyllisyys siirtyisi toisten harteille.

Röyhkeät bolsevikit eivät piitanneet siitä, että he olivat itse virallisesti ”tuominneet” tsaarin heinäkuussa 1918, ja Jekaterinburgin neuvosto oli rekisteröinyt hänen kuolemansa. He ilmoittivat tsaarin ”murhaajien” oikeudenkäynnistä syyskuussa 1919. Kaksikymmentäkahdeksan henkeä, saamme lukea, joutuu syytteeseen tsaarin ja hänen koko perheensä murhaamisesta, jotta murhan häpeä ei tulisi bolsevikkien tiliin. Jotkut heistä jopa tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin. Bolsevikkien äänenkannattaja Pravda kertoo tästä oikeusfarssista, jota ehkä on, ehkä ei ole, todellisuudessa esitetty. Minulla on tilaisuus palata tähän myöhemmin (Wilton 2000).”
___________

Tiivistettynä voidaan sanoa, että tsaarinperheen ja heidän palvelusväkensä, sekä muiden Romanovien surmaamiseen syyllistyi etäältä ohjattu hyvin organisoitunut ryhmä.

Punaiset kertoivat virallisessa versiossa heinäkuun 16. ja 17. päivän välisen yön tapahtumat siten, että Nikolai Romanov oli teloitettu “oikeudenkäynnin jälkeen”, ja että perhe olisi muka siirretty “turvalliseen paikkaan”. Tämä “turvalliseen paikkaan” siirto oli täysin valetta, ja sen tarkoituksena oli hämätä venäläisiä, jotta kansassa ei syntyisi liikehdintää. Tsaarinperheestä, joka oli viisilapsinen perhe ei löytynyt pienintäkään syytä siihen, että heidät olisi pitänyt “teloittaa”. He eivät olleet laisinkaan tekemisissä politiikan kanssa. Sen tiesivät kaikki: juuri siksi venäläisille uskoteltiin, että muu perhe oli turvassa. Myös Nikolai II:sen “teloitus” oli pelkästään raaka murha. (Aiheesta enemmän luvussa “luvussa 5”).

Minkään kaltaista oikeudenkäyntiä ei ollut tapahtunut, vaan kyseessä oli erittäin raaka ja kylmäverinen joukkomurha.

Murhaajat paloittelivat ruumiit, ja hävittivät ne mahdollisimman hyvin käyttäen apuna tulta, bensiiniä ja rikkihappoa. Raakalaiset viskasivat jäännökset käytöstä poistettuun rautakaivokuiluun.

Murhat olivat erillisen järjestön aikaansaannos. Järjestö ohjaili tämän kaiken etäältä. Tämä järjestö muodostui “juutalaisista”, toisin sanoen kasaarieliitistä.

Luvussa 2. Wilton toteaa muun muassa, että tsaarin ja hänen perheensä murhaa ei ehkä pidetä edes hallitsijan luovuttuaan kruunusta yksinkertaisena kostotoimena tai satunnaisena varokeinona. ”Juutalaisen” organisaation pimeyden voimat olivat pyrkineet tekemään tsaarista petturin: hän ja hänen vaimonsa olisivat olleet muka salaisessa yhteydessä saksalaisiin. Tämä valhe oli varmaan mennyt osittain kansaan, ja varmaankin moni venäläinen kuvitteli tsaarin ansainneen ”tuomionsa”. Tällä tarkoitetaan, että kun saksalaisten hanke palauttaa Nikolai vasallihallitsijaksi oli epäonnistunut, saattoi juutalainen kokous Moskovassa toteuttaa kostonhimoisen tavoitteensa tuon kyseisen murhatyön suorittamiseksi. Lisäksi voidaan sanoa, että tsaariperheen murha oli kasaaritradition lisäksi osa sitä Venäjän valloitusta, jossa vuosisatoja vanhat tsaarin perinteet tuhottiin ja korvattiin valheellisella sosialismilla. Siten tähän tuhoamiseen myös kuului, ei vain tsaariperheen murha, vaan muidenkin Romanovien tuhoaminen.

Wilton kirjoittaa (sivu 27):

Vuonna 1917 saksalaiset olivat lähettäneet Leninin ja hänen mukanaan joukon juutalaisia kumouksellisia ottamaan valtaansa Venäjän. Punainen hallitus, jonka jäsenet oli valittu Berliinissä, oli nyt vallassa, mutta se oli vasallihallitus. Kreivi Mirbach, joka edusti valtiota, esiintyi nähtävästi Moskovassa todellisena hallitsijana, jonka edessä Karl Marxin apostolit kumarsivat. Käsiteltävänä olevana ajankohtana punaiset eivät olleet osoittaneet avoimesti alttiuttaan heittää saksalaisten ies menemään. He mukautuivat Brest-Litovskin sopimuksen kaikkiin nöyryyttäviin lausekkeisiin, ja lähettivät kuuliaisina Berliiniin kullan, jota oli vaadittu ’sotakorvauksena’. Näin he ryöstivät valtion kassan ja varat saksalaisten isäntiensä käskystä. Ilmeisestikin saksalaisten ’rauhanomaista’ valloitusta koskeva suunnitelma eteni hyvin, mitä tahansa punaisten johtajat sitten salaisesti toivoivatkin. Sen sijaan että Venäjä olisi ollut pelätty vihollinen, se olikin nyt halukas apuvälinen (Wilton 2000).

 

Miksi Venäjä oli halukas apuväline? Edellä olevasta voi päätellä, että myös Saksa oli ainakin osittain Sionistisen eliitin hallinnassa. Saksan avulla yritettiin nujertaa Venäjän laajaa valtakuntaa. Tästä syystä myös tsaari Nikolai II:n yritettiin painostaa allekirjoittamaan niin sanotun Brest-Litovskin sopimus, joka olisi mahdollistanut sen, että kyseinen eliitti olisi saksalaisten avulla nujertanut Venäjän. Venäjän kansa ei olisi itse noussut kapinaan tsaarin Venäjää vastaan.

Saksalaiset olivat kylläkin perillä tekemisistään lähettäessään Leninin kasaarijoukon Venäjälle. He valitsivat heidät hävitysagenteiksi. Näin meneteltiin siksi, että juutalaiset eivät olleet venäläisiä ja heille Venäjän tuhoaminen oli liikeasiana kumouksellista tai taloudellista. Wilton kirjoittaa, että koko Venäjän bolsevismia koskevaan tarinaan on lyöty vieraan maahanhyökkäyksen lähtemätön leima. Tsaarin murhan, jonka harkitusti suunnitteli juutalainen Sverdlov (joka tuli venäjälle Saksan palkka-agenttina) ja toteutti juutalaiset Goloshtshokin, Syromolotov, Safarov, Voikov ja Jurovski, ei ole Venäjän kansan vaan tämän vihamielisen maahanhyökkääjän työtä.

Selvyydeksi mainittakoon, että tuon kyseisen vallankumouksen takana ei tietenkään ollut Saksa, vaan kansainväliset sionistit, mutta Saksa toimi eliitin työvälineenä.
Neuvostoissa oli kolme pääelintä, jotka esitetään Wiltonin kirjasta sivulta 30 suorana lainauksena:

Sovnarkom, Tsik ja Tshrezvytshaika. Nimet olivat lyhenteitä seuraavista sanoista: Soviet narodnykh komisarov (kansankomissaarien neuvosto), Tsentralny ispolnitelny komitet (toimeenpaneva keskuskomitea) ja Tshrezvytshainaja komisja dlja borby z kontrrevoljutsjei (vastavallankumousta vastaan taisteleva erikoiskomissio). Vanhassa hallinnossa duumalla, ministerineuvostolla ja ohranalla oli ollut vastaava asema. Entisten titteleiden tilalla olivat komissaarit, jotka kaikki muka valittiin vaaleilla, mutta todellisuudessa heidät nimitti sisäpiirien salainen elin. Edustajien neuvostot (Sovdeps) ja köyhien komissiot (Komitety bednoty) korvasivat vanhojen zemstvojen ja kunnanhallitusten tehtävät. Nämä oli ryhmitelty erillisten alueiden (oblasti) mukaan. Neuvostovalta ei ollut keksinyt uusia järjestelmiä. Se oli vielä punaisen ohranan eli inkvisition lujassa otteessa.

Wilton jatkaa: ”Koska kenelläkään eikä millään ollut selvää määräysvaltaa, paikalliset hallintoelimet toimivat usein itsenäisesti. Oikeastaan Lenin suosi tätä pyrkimystä. “Vlast na mestah” (jokainen paikka on oma herransa) oli hänen mottonsa. Lenin ei hallinnut. Neuvostojärjestelmää hallitsivat muut: matkustajat, jotka tulivat hänen mukanaan saksalaisten suojeluksessa. Hän piti kiihkeitä mahtipontisia puheita Sovnarkomissa ja otti vastaan pikku neuvostojen lähetystöjä; todellinen valta oli muualla: Tsikissä ja Tshrezvytshaikassa. Aivan kuin vanhalla Venäjällä viimeisen sanan sanoi aina poliisi: ohrana.

Mirbach sai joka päivä raporttinsa Tshrezvytshaikalta. Hänet murhasi kaksi miestä, jotka sanoivat olevansa tuosta virastosta. Lenin oli yhtä lailla osallisena hänen kuolemassaan kuin hän oli viikkoa myöhemmin tsaarin ja hänen perheensä murhassa. Punaisten ohrana ja Tsikin sisäpiiri olivat Jekaterinburgin rikoksen ja luultavasti myös Mirbachin murhan todelliset tekijät (Wilton 2000).

Merkittävintä osaa näyttelivät Jekaterinburgin draamassa seuraavat juutalaiset henkilöt: Sverdlov, Safarov, Voikov, Goloshtshokin sekä päämurhamies Jurovski.

Safarovin ja Voikovin nimet esiintyivät Leninin matkakumppaneiden luettelossa. Näillä molemmilla oli hyvin keskeiset roolit toimeenpanoelimissä ja poliisityössä, joten he olivat erittäin tehokkaita bolsevikkeja. Sverdlovia voidaan pitää silloisen Neuvostoliiton kruunaamattomana tsaarina. Wilton toteaa sivulla 31, että Sverdlovin valta oli yli vuoden ajan todellakin suurempi kuin Leninin tai jopa Trotskin. Hän hallitsi Tsikiä, ja hänen käskyläisensä olivat vallassa Tshrezvytshaikassa. Sverdlovin nimi esiintyy bolsevikkihallituksessa Saksan hyväksymänä (Sverdlov oli – ja pysyi kauan siinä tehtävässä – Saksan palkkaama agentti). Sverdlovin ja Jekaterinburgin murhien välinen yhteys on näytetty kiistattomasti toteen.

Goloshtshokin oli edustajana Uralin alueneuvoston kokouksessa pitäen tuon uppiniskaiseksi hallintoelimeksi nimetyn organisaation johtajiensa salaisessa valvonnassa. Uralin punaisia kuvataan erikoisen jääräpäiseksi ja kateellisiksi Moskovalle, koska väestö (Uralin) koostui lähes täysin kaivos- ja metallityöläisistä. He olivat hyvin edistyneet ja itsenäinen yhteiskuntaluokka, ja heillä tuskin oli mitään yhteistä talonpoikien kanssa, joita he myös halveksivat. Goloshtshokin noudatti kaikessa Sverdlovin tahtoa.

Jurovskilla ei ollut niin vaativa tehtävä kuin edellä mainituilla. Jurovski sijoitettiin jo tuhon omana olevan perheen päävartijaksi ja samalla kiusanhengeksi. Venäläiset komendantit sekä venäläiset vartijat korvattiin ”juutalaisen” komentajan johdossa olevalla unkarilais-saksalaisten sotilaiden muodostamalla joukolla. Näin he saattoivat kaikessa rauhassa rosvota vankeinaan pitämiä raukkoja, joita heidän piti suojella. Syy siihen miksi venäläiset erotettiin, oli tietenkin se, että todistajia ei tsaariperheen murhalle olisi saatavilla, sillä venäläisten katsottiin kuitenkin kaikesta huolimatta tuntevan myötätuntoa tsaariperhettä kohtaan.

Vielä Jurovskista:

Jurovskin lähtökohdat on tutkittu perusteellisesti. Hänen vanhempansa ja sukulaisensa – kaikki köyhiä juutalaisia – jäivät Siperiaan sen jälkeen, kun murhaaja ja hänen päällikkönsä ja rikostoverinsa olivat paenneet Jekaterinburgista. Hän oli ollut Tomskissa kelloseppänä, joka nipin napin sai rahansa riittämään. Luonteeltaan kunnianhimoisena hän halveksi ympärillään olevia ihmisiä. Hän odotti sopivaa tilaisuutta. Se tuli yht´äkkiä ja salaperäisesti. Jurovski katosi. Tämä tapahtui ennen sotaa. Seuraavaksi hänen kuultiin olevan Jekaterinburgissa valokuvausvälineiden kauppiaana. Julkisuuteen vuoti tieto, että hän oli käynyt Berliinissä, ja saanut haltuunsa jonkin verran pääomaa. Sodan tultua hän vältti juoksuhaudat ryhtymällä Punaisen ristin avustajaksi ja jäi Jekaterinburgiin. Kun bolsevikit kaappasivat hallitusvallan, Jurovskista tuli yksi uusien vallanpitäjien paikallisagenteista.

Sinä aikana kun Jurovskin odotteli jonkinlaista ylenemistä, hänet oli kastettu luterilaiseen uskoon. Hänellä oli tapana käydä rukoustilaisuuksissa Ipatjevin luona. Hän jopa jutteli ystävällisesti sairaan Aleksei-pojan kanssa, jonka hän muutamia päiviä myöhemmin ampui omakätisesti (Wilton 2000).

Kansainvälistä taustaa ja yhteyksiä ”Venäjän vallankumoukseen”

Sionistinen eliitti käytti valtakuntien valloituksissaan instrumenttinaan ennen muuta vapaamuurarijärjestöjä. He pystyivät edelleen tehokkaasti hyödyntämään sekä ei-juutalaisten vapamuurarijärjestöä, että juutalaista vastaavaa järjestöä, joka on nimeltään B’nai B’rith. Heidän liikkumisessaan näiden järjestöjen välillä on se merkillinen piirre, että “juutalainen” voi olla jäsenenä ei-juutalaisessa vapaamuurarijärjestössä, mutta ei-juutalaista ei hyväksytä jäseneksi juutalaiseen vapaamuurarijärjestöön. Tämän ansiosta sionistien hyödyksi lankeaa yksisuuntaisten viestien ja erilaisten käskyjen välitys juutalaisesta vapaamuurarijärjestöltä ei-juutalaisille vapaamuurarijärjestöille. Tämä järjestely mahdollistaa myös salaisuuksien säilymisen. Siten salaisuudet sionistisen eliitin tarkoitusperistä eivät voineet vuotaa ainakaan liian aikaisin sionistiryhmän ulkopuolelle. Viestinnällä ja epäsuorilla käskyillä eri vapaamuurarijärjestöjen välillä nimittäin ei tarvitse paljastua asian todellinen luonne, vaan ne voivat olla salaviestejä ja liittyä peiteoperaatioihin.

Vapaamuurarijärjestöä käytettiin hyödyksi myös Venäjän valloituksessa. Tästä löytyy mainio kuvaus Dr Karl Steinhauserin teoksessa EU, huomispäivän super-Neuvostoliitto. Hän kirjoittaa, että Venäjän tärkeimmillä vallankumouksellisilla oli etunaan se, että loosipaikan lisäksi myös heidän asuinpaikkansa oli turvallisesti ulkomailla. Ulkomailta käsin he pystyivät kaikessa rauhassa suunnittelemaan ja toteuttamaan Venäjän ratkaisevan vallankumouksen strategiaa.

Tämä pätee ennen muuta Venäjän vallankaappauksen näkyvimpiin agitaattoreihin: vapaamuurari Vladimir Iljitsh Leniniin, joka tuli salaiseen veljeskuntaan ranskalaisen Art et Travail -loosin välityksellä, sekä Lev Trotskiin, joka sen lisäksi kuului myös B’nai B’rith -loosiin.

Molemmat olivat olleet vuosikausia maanpaossa, ennen kuin käynnistivät kuolettavan iskunsa tsaarinhallintoa vastaan, iskun joka johti täydelliseen vallan vaihtoon Venäjällä.

Lenin ja Trotski eivät tietenkään olleet yksin ulkomailla. Siellä oli kaikki ne sionistiseen eliittiin kuuluvat, jotka olivat vapaamuurareita tai sen toimihenkilöitä, jotka olivat osallistuneet vuosien 1904–1906 vallankumoukseen. Tämä vallankumous yritys oli epäonnistunut. Lähes kaikkien siihen osallistuneiden oli ollut pakko jättää kotimaansa ja paeta ulkomaille.

Tärkeänä tekijänä mainittakoon myös se, että Lenin ja Trotski saivat kaiken mahdollisen avun myös eräältä toiselta ja ennen muuta vertaamattoman vahvalta taholta: vapaamuurareiden salapuolueen ylimmältä johdolta. Salapuolueen päämajassa ei tuohon aikaan oltu mistään muusta niin kiinnostuneita kuin Venäjän vallankumouksen onnistumisesta, sillä salaisen veljeskunnan strategiat (siis tarkoittaa kasaarieliitin strategiat) olivat tuolloin seuraavanlaisen tilanteen edessä: Amerikan Yhdysvaltojen presidenttinä oli vapaamuurari Woodrow Wilson, ranskan pääministerinä vapaamuurari Georges Clemenceau ja Englannin pääministerinä vapaamuurari George Lloyd.

Suuret valtakeskukset Washington, Pariisi ja Lontoo olivat siis jo vapaamuurareiden (siis kasaari- eli sionistieliitin) käsissä. Vapaamuurareiden salapuolueen suurvaltioiden kokoelmasta puuttui näin ollen enää kolme maailmanpoliittisesti tärkeää valtakuntaa, jotka eivät olleet vielä täysin sionistien hallussa: Saksan valtakunta, Habsburgien monarkia Itävalta-Unkari sekä valtava tsaarin valtakunta Venäjä. Jotta he olisivat pystyneet alistamaan yhdenkin näistä vahvoista mahdeista täydellisesti hallintaansa, tuli heidän ehdottomasti saada ainakin yhden maan hallitsijasta luotettava liittokumppani.

Wienin vanha keisari Franz Joosef I ja Saksan keisari Wilhelm II eivät soveltuneet liittolaiseksi jo yksistään siksi, että molemmat tunsivat viimeistään ensimmäiseen maailmansotaan johtaneiden tapahtumien johdosta suurta epäluuloa ennen muuta maailmanlaajuista vapaamuurariutta kohtaan, jota siis sionistinen eliitti hallitsi ja käytti instrumenttinaan salaisissa poliittisissa valloitussuunnitelmissaan sekä niiden toteuttamisessa.

Täten liittolaisen osaan kelpasi vain Venäjän hallitsija. Venäjän Pietarissa oleva hallitsija, joka oli liittynyt salaliittoon, ei ollut koskaan toiminut aidon loosiveljen tavoin, eikä hän siten osoittanut ehdotonta kuuliaisuutta vapaamuurareille. Tämä hallitsija oli tsaari Nikolai II.

Tämä Venäjän yksinvaltias ei ollut halukas – kuten eivät olleet aikaisemmatkaan useimmat Venäjän hallitsijat – pettämään maataan ja siten olemaan hyödyksi vapaamuurareille, joita sionistien organisaatio valvoi ja hallitsi.

Niinpä Nikolai II vaali esimerkiksi tsaarinhuoneelle kuuluvaa Venäjän setelipankkia kuin omaa silmäteräänsä. Tämä setelipankki, jolla oli koko maassa yli tuhat haaraliikettä, turvasi kotimaan eteenpäin pyrkivälle teollisuudelle rahan saannin ilman inflaatiota. Tsaari ei lähtenyt mukaan siihen, mihin sionistisen eliitin valvomat maat suostuivat, joissa tultiin valuutta- ja rahapolitiikan osalta täysin riippuvaisiksi laillistetusta setelienväärentäjäkoplasta. Se otti käyttöön 1913 USA:ssa vapaamuurareiden avulla sionistisen ylimystön Federal Reserve System -rahajärjestelmän.

Vaikka tsaari Nikolai II oli vapaamuurari nimellisesti, ei hän siitä huolimatta ollut halukas uhraamaan pienintäkään osaa muillakaan politiikan alueilla vapaamuurareiden kautta kasaarieliitille.

Voidaan sanoa, että ainoastaan isänmaalliset syyt olivat motiiveina siinä, että tsaari teki vain kerran myönnytyksen salaiselle veljeskunnalle vetäessään kasaarieliitin hallinnassa olevat Englannin ja Ranskan mukaan sotaan kristittyä Saksaa ja Itävaltaa vastaan. Tsaari arvioi nimittäin, että hänen hallitsemansa Venäjä saisi huomattavammin suuremmat aluevoitot asettumalla sotaan Saksaa ja Itävaltaa vastaan.

Vapaamuurareita apuvälineenään käyttävä sionistinen eliitti ei missään tapauksessa halunnut, että Venäjä ja sen hallitsija voimistuisivat. Päinvastoin heidän pyrintönään oli syöstä maan hallitsija sekä sivistyneistö pois vallasta voidakseen ottaa vallan itselleen. Mutta valloittajilla oli jo kokemusta tsaareista. Se osoitti heidän olevan vain kasaarijuutalaisen eturyhmän pyrintöjen esteenä. Sen tähden tälle voimakkaalle kansainväliselle eliitille oli kristallinkirkasta, että tsaari Nikolai II:n tuhoaminen ei yksistään riittäisi. Koko tsaarinvaltaan perustuva hallintojärjestelmä oli tuhottava perinpohjaisesti.

Järjestelmän tuhoaminen yksin ei riittänyt: vuosisatojen aikana kehittyneiden ja Venäjän kansan sieluun syvälle painuneiden tsaarinvallan autoritaaristen rakenteiden täydellinen tuhoaminen edellytti paitsi valtasuhteiden totaalista muuttamista myös perin konservatiivisen Venäjän valtion muuttamista täysin sosialistiseksi yhteiskunnaksi. Huomautettakoon, että Neuvostovaltion sosialismi ei ollut aitoa sosialismia, vaan ainoastaan apuväline, jolla vallankaappaus verhottiin.

Kyseessä oli siis valtava sionistisen eliitin hanke, jonka toteuttamiseen käytännössä ilmestyivät kuin tilauksesta kasaarijuutalaiset emigrantit Vladimir Iljish Lenin ja Lev Trotski. Nämä miehet olivat sitoutuneet koko sielustaan sionistisen ylimystön helvetilliseen ideologiaan, ja saattoivat siten ilman tunnontuskia harppoa miljoonien ihmisten ruumiiden yli. He saivat sionistiselta mafialta salaiset ohjeet laittaa kaikki voimat liikkeelle maanpaossa elävien venäläisten jättiläismäisen yrityksen tueksi. Tämän jättiläismäisen poliittisen operaation valmisteluja varten perustettiin myös oma toimisto, joka sijaitsi Tanskan pääkaupungissa Kööpenhaminassa. Vallankumoustoimiston johtoon oli määrätty akateemisesti koulutettu ja kumouksellisessa toiminnassa kokenut Alexander Helphand, joka käytti salanimeä Parvus. Hän ei ollut ainoastaan linkki vapaamuurari-huippupoliitikoihin kuten USA:n presidentti Woodrow Wilsoniin, vaan hän hoiti yhteydenpidon myös vapaamuurarien rahaylimystöön, johon kuului esim. Max Warburg. Tästä johtuen Parvus pystyi järjestämään niin, ettei vallankumous kaatunut rahanpuutteeseen; se olisi ollut mahdotonta, sillä tähän tarkoitukseen käytettiin valtavia rahamääriä. Lenin sai – Dr Karl Steinhauser kirjoittaa – jo yksinomaan Helphandin kautta kuusi miljoonaa dollaria kullassa. Tuo kyseinen rahasumma ei kuitenkaan muodostanut koko budjettia, joka oli käytössä tsaarin hallintojärjestelmän tuhoamiseksi ja kasaariylimystön luoman neuvostovaltion perustamiseksi.

Venäjän vallankaappauksen suurimmat rahoittajat olivat kasaariylimystöön kuuluvat suurpankkiiri Jakob Schiff ja Rothschildien pankkidynastia.

 

Benjamin Freedmanin puhe tukee Robert Wiltonin teosta Romanovien viimeiset päivät. Se vahvistaa Wiltonin teoksen sanomaa siinä mielessä, että Freedman julkaisee luotettavasti ”juutalaisten” eliitillä olevan suunnattoman kansainvälisen vallan, ja että he pyrkivät maailmanvaltiuteen keinoja kaihtamatta. Tämä tulee esille myös Wiltonin teoksessa. Puhe käsittelee myös ”Venäjän vallankumousta” ja että ”juutalaiset” ovat salanneet kasaarialkuperänsä, jota aihetta käsitellään myös Wiltonin teoksen suomalaisessa esipuheessa.

Sionistinen eliitti on vastuullinen ensimmäisen ja toisen maailmansodan syttymiseen. Täältä löytyy kirjoitukseni aiheesta lähteineen, kuten Freedmanin tiedostot.

  1. LUKUTässä luvussa Robert Wilton tuo esille sen tosiasian, että tsaari oli syytön. Valheelliset mustamaalaamisen syytökset olivat kohdistuneet jo ennen vallankumousta keisarinnaan. Tätä asiantilaa olivat edesauttaneet keisarinnan uskominen Rasputiniin, joka oli mitä ilmeisimmin sionistisen eliitin lakeija. Vallankumousosasto valvoi Rasputinia samalla, kuin heidän saksalaiset apurinsa “suojelivat” Aleksandraa. Tuolloin Nikolai jätettiin suhteellisen usein rauhaan. Mutta vallankumouksen jälkeen tilannetta hoitava sionistinen eliitti hyökkäsi koko tarmollaan hänen kimppuunsa. Ei siis riittänyt, että hän oli vapaehtoisesti luopunut kruunusta; häneltä riistettiin kaikki vaikutusvalta, jotta kansaan syvään juurtunut kiintymys ja uskollisuus, jota voidaan pitää Venäjän olemassaolon perustana, tuli totaalisesti hävitetyksi. Keksittiin valhe, jonka mukaan “tsaari oli petturi; hän ja hänen vaimonsa olivat olleet salaisessa yhteydessä saksalaisiin”. Niinpä tämä turmiollinen valhe levisi kaupunkeihin, kyliin ja sotilasleireihin.

Väliaikainen hallitus ei ymmärtämättömyydessään tehnyt mitään tämän perättömän huhun leviämisen estämiseksi. Esitettäköön seuraavaksi suora lainaus armeijan päiväkäskystä, jossa Nikolai sanoi jäähyväiset sotilailleen, ja samalla ilmaisi horjumattoman uskollisuutensa Venäjän pyhälle asialle ja pyysi, etteivät he milloinkaan laskisi aseitaan Saksan edessä. Mutta tämä päiväkäsky jätettiin levittämättä Pietarin sotaministeriöstä tulleen sähkeen johdosta. Sen levittäminen estettiin siis sionistien toimesta.

Tässä on sen asiakirjan teksti (sivut 48-50), jonka levittäminen estettiin:
“Rakkaat joukkoni, puhuttelen teitä viimeisen kerran. Luovuttuani omasta ja poikani puolesta Venäjän valtaistuimesta valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle, joka syntyi duuman aloitteesta. Jumala auttakoon sitä johtamaan Venäjää kunniaan ja menestykseen. Jumala auttakoon myös Teitä, urhoolliset sotilaat, pitämään horjumatta isänmaamme hallussanne pahaa vihollista vastaan.

Kaksi ja puoli vuotta Te olette kestäneet joka päivä aktiivipalveluksen vastoinkäymisiä. Paljon verta on vuodatettu, paljon on ponnisteltu, ja se hetki on lähellä, jolloin Venäjä yhdessä urheiden liittolaistensa kanssa yhtenä yleistavoitteenaan voitto murtaa vastustajan viimeiset yritykset.

Tämä uudentyyppinen sota täytyy saattaa täydelliseen voittoon. Se joka nyt ajattelee rauhaa, joka toivoo sitä, on isänmaansa kavaltaja, petturi. Tiedän jokaisen rehellisen sotilaan ajattelevan näin. Täyttäkää siis velvollisuutenne, puolustakaa kotimaatamme urhoollisesti, olkaa kuuliaisia väliaikaiselle hallitukselle, totelkaa komentajianne, muistakaa, että kaikenlainen kurin heikkeneminen armeijassa on eduksi vain viholliselle.

Minä uskon lujasti, että Teidän rajaton rakkautenne isänmaatamme kohtaan ei ole kuollut sydämestänne. Jumala siunatkoon Teitä, ja opastakoon Teitä pyhä Yrjö, suuri Voittaja ja Marttyyri.

Nikolai.”

“Käskyn oli varmentanut nimikirjoituksellaan kenraali Aleksejev, esikuntapäällikkö. Ihmiset, jotka tahrasivat tsaarin mainetta miellyttääkseen vallankumouksellisia, saivat itse rangaistuksen. Kokonaisen kansan uskoa ei voi jäytää menettämättä kaikkea arvovaltaa.

Kun keisarinna ja hänen sairaat lapsensa julistettiin valtion vangeiksi, ja Nikolai saapui muutamia päiviä myöhemmin vankina Tsarskojeen, heitä uhkasi inhottava petossyyte, ja heidän elämänsä pilasi tätä seurannut henkinen ja ruumiillinen kidutus. Tämän viheliäisen valheen vuoksi entistä hallitsijaparia kohdeltiin ensiksi kuin tavallisia pahantekijöitä, pidettiin eri huoneissa ja kiellettiin tapaamasta toisiaan tai vaihtamasta ajatuksia keskenään. Vartiosotilaat ja -upseerit katsoivat oikeudekseen ahdistella ja solvata heitä, jopa heidän kannattajansa hylkäsivät heidät. Sen jälkeen kun kaikki heidän yksityiset paperinsa oli tarkistanut erityinen tutkintaoikeus, joka oli perustettu vallankumouspäällikkö Kirbiss-Kerenskin käskystä, tämäkin joutui kohentamaan käytöstään. ’Tsar tshist’ (Tsaari on tahraton), hän ilmoitti. Tämä venäjän sanonta merkitsee enemmän kuin ’syytön’. Oikeastaan se tarkoittaa ’moitteeton’. Mutta ei juutalainen lehdistö eikä neuvostoliittolainenkaan peruuttanut ilkeää panetteluaan. Minkäänlaista oikeutta ei voitu osoittaa niiden vihaamalle miehelle. Vankeus menetti pahimpia ilmenemismuotojaan sen jälkeen, kun tsaarin syyttömyys oli näytetty toteen. Mutta Tsarskoje-Selo oli alkusoittoa pahemmalle marttyyrivaiheelle (Wilton 2000)”.

On syytä mainita, että tsaarin mainetta oli pilannut eräs onneton tapaus, johon tsaari ei ollut syyllinen: naisten ja lasten hirveä murha Talvipalatsin edessä verisenä sunnuntaina. Tämän rikoksen oli valmistellut ohrana, ja se luettiin tsaarin syyksi.

Huomattakoon, että Sverdlov oli ilmoittanut, että kaikki uhreille kuuluvat paperit julkaistaisiin. Niitä papereita ei kuitenkaan julkaistu. Syy siihen miksi niitä ei paljastettu on se, että Nikolain ja Aleksandran päiväkirjoissa ja kirjeenvaihdossa ei ollut minkäänlaista viitettä petoksesta. Päinvastoin ne näyttivät toteen suunnattoman uskollisuuden Venäjälle ja liittolaisille. Hallitsijapariskunta oli syytön. Syytökset petoksesta olivat tietyn voimakkaan ryhmän aikaansaamaa mustamaalausta.

Keisarinna ei ollut ensinkään saksalaismielinen, vaikka niin väärin väitettiin venäjällä ja liittoutuneiden kansojen parissa. Tätä tukee hyvin kohta:

Yksi hänen (keisarinnan) inhonsa erityiskohteita oli Preussin Wilhelm, ensiksikin siksi, että Hohenzollernit olivat vahvistuneet hänen oman sukunsa kustannuksella, toiseksi siksi, että Wilhelm ei ollut ottanut häntä huomioon. Wilhelmin hallitsema Saksa oli aina Aleksandran hallitseman Venäjän vihollinen. Hän ei voinut myöntyä kompromissiin tai aselepoon Wilhelmin Saksan kanssa (Wilton 2000).

Aleksandra oli kuvaillut Wilhelmiä “alhaiseksi koomikoksi” ja “petolliseksi mieheksi”, joka oli “alentunut tekemään liiton bolsevikkien kanssa”.

On huomattava, että yleisöön oli vaikuttanut syvästi Rasputinpropaganda. Sen vaikutuksesta väärin luultiin Rasputinin olleen Saksan lähettämä agentti. Tosiasiassa oli todennäköistä, että Rasputin oli kasaarieliitin asettama asiamies Aleksandran maineen pilaamiseksi kansalaisten silmissä. Haluttiin, että kansalaiset olisivat luulleet Aleksandran vehkeilevän salajuonia Saksan kanssa Rasputinin välityksellä. Tässä mustamaalaamisessa onnistuttiin, mutta siitä huolimatta keisarinna oli syytön.

  1. LukuIlman jälkeäkäänTässä luvussa selvitetään sitä kuinka salakavalan pirullisia metkuja murhaajat olivat käyttäneet Romanovien murhajutussa. Siteerattakoon tästä luvusta, joitakin kohtia.
    Wilton kirjoittaa (sivu 85):

Murhaajat toteuttivat seuraavan laajan ohjelman:

1) He julkistivat perättömiä ilmoituksia ’teloituksesta’

2) He hävittivät ruumiit. (Yrittivät siis hävittää mahdollisimman hyvin. Kirjoittajan huomautus!

3) He keksivät valehautajaiset.

4) He panivat pystyyn valeoikeudenkäynnin”.

Mutta rikokset eivät jääneet salaisuudeksi, kuten Wilton kirjoittaa (sivut 85–87):

“Rikollinen paljastaa aina itsensä. Juuri Neuvostoliiton ’varotoimien’ monimutkaisuus osoittautui niiden tuhoksi.

Turhaan murhaajat lahjoivat vääriä todistajia esittämään harhaan johtavia tietoja ruumiiden olinpaikasta ilmoittamalla virallisesti, että perhe oli siirretty ’turvalliseen paikkaan’, jne. Sokolov on paljastanut heidät.

Kun murhat oli tehty, kaikki ruumiit kannettiin pihalle ja asetettiin odottavaan kuorma-autoon. Ruumiit eivät joutuneet perinpohjaiseen tarkastukseen, niin kuin saamme nähdä, siksi, että Jurovski oli halukas pääsemään pois kaupungista ennen päivän valkenemista. Ne käärittiin rullalle vanhoihin takkeihin ja peitettiin matoilla, jotta ’lasti’ pysyisi salassa urkkivilta silmiltä. Jakov Jurovski, Jermakov ja Vaganov menivät niiden mukana.

Heti kun kuorma-auto oli lähtenyt, Medvedev kutsui venäläiset ’suorittamaan pesun. Heille ei ollut uskottu muuta työtä, ja Jakov oli jopa vienyt heiltä revolverit – latvialaisilla oli omansa – kenties siksi, että hän ei ollut aivan varma siitä, miten he käyttäytyisivät murhan aikana. Nytkin hänen kannattajansa Medvedev kutsui paikalle Sissertin työmiehet – omat ystävänsä – poistamaan paljastavat rikoksen jäljet. He pesivät ja luutusivat lattian ja seinät kuolinhuoneessa ja muissa huoneissa, joiden läpi ruumiit oli kannettu. (Oli virrannut niin paljon verta, että punatahraisessa lattiarievussa jäljet olivat selvästi näkyvissä vuotta myöhemmin, kun kävin Ipatjevin talossa, ja asiantuntijat löysivät siitä selviä todisteita, että se oli ihmisverta.) Pihamaan kivet puhdistettiin myös.

Kuorma-auto ja sen traaginen lasti suuntasi kulkunsa määrättyyn paikkaan metsään joidenkin käytöstä pois jääneiden rautakaivosten etäiseen nurkkaan. Ne olivat kerran olleet kreivitär Nadezhda Aleksejevna Stenbok-Fermorin ja nyt Verkh-Isestskin tehtaan omaisuutta. Paikka sijaitsee Permin ja Uralin rautatielinjojen koillispuolella, noin 17,5 km:n päässä kaupungista lähellä Koptjakin kylään vievää metsätietä.

Alueen sotilaskomissaari Jermakov sijoitti punavartijaketjun koko metsän ympärille. Sinä ja kahtena seuraavana päivänä ja yönä kaikki kulku metsän läpi lopetettiin. Niin kuin myöhemmin nähdään, tämä ’varotoimi’ teki tyhjäksi tarkoituksensa.

Palatkaamme Jekaterinburgiin muutamaksi päiväksi. Jakov Jurovski oli taas ilmaantunut kuolintaloon heinäkuun 17. päivän aamuna. Kukaan venäläisistä vartijoista ei tiennyt, missä hän oli ollut. Medvedev oli kuullut epäselvästi, että hän oli ’mennyt metsään’. Samaan aikaan sinne ilmestyivät tuomionsa siirretyksi saanut varas Beloborodov ja hänen isäntänsä Isai Goloshtshokin.

Murhatulle perheelle kuulunut irtain omaisuus tyydytti miesten saaliinhimoa. Jotkut todistajat kuvailivat pöytiä, jotka olivat täynnä jalokiviä, koruja ja kaikenlaisia muita tavaroita. Niitä oli myös hajallaan ympäri komendantin huonetta. Kaikkea oli pengottu; se mitä ei todettu pitämisen arvoiseksi, heitettiin menemään tai hävitettiin tulisijassa, jossa loimusi valkea kesän lämmöstä huolimatta.

Jurovski ja Goloshtshokin matkustivat autolla metsään 17., 18. ja 19. päivänä ja viipyivät tuntikausia – oikeastaan kokonaisia päiviä – rautakaivoksilla. Mutta koko tämän ajan miehet olivat vartiossa kuolintalon ulkopuolella, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, jotta ihmiset eivät aavistaisi mitään. Heidät poistettiin vasta neljäntenä päivänä, jolloin myös metsän ympärillä ollut vartijaketju poistettiin.

Vasta heinäkuun 20. päivänä punaisten kokouksissa ja virallisissa julistuksissa ilmoitettiin, että ’Nikolai Verinen’ oli teloitettu. Uutinen lähetettiin samanaikaisesti Bolsevikkihallituksen radioasemien kautta, ja se ilmestyi heinäkuun 22. päivän Times-lehdessä seuraavanlaisena:

Neuvostojen viidennen kongressin valitseman toimeenpanevan keskuskomitean ensimmäisessä istunnossa julkistettiin sanoma, joka oli saatu suoraan sähkeitse Uralin alueneuvostolta ja joka koski entisen tsaarin, Nikolain Romanovin, ampumista.

Jekaterinburgia, punaisen Uralin pääkaupunkia, uhkasi hiljattain tsekkiläisten joukkojen lähestyminen. Samaan aikaan todettiin vastavallankumouksellisten salaliitto, jonka tavoitteena oli tyrannin riistäminen neuvoston käsistä asevoimin. Tämän vuoksi Uralin alueneuvoston puheenjohtaja päätti ampua entisen tsaarin, Nikolai Romanovin. Päätös pantiin toimeen heinäkuun 16. päivänä.

Romanovin vaimo ja poika on lähetetty turvalliseen paikkaan. Salaliittoa koskevat asiakirjat, jotka löydettiin, on erikoislähetti toimittanut edelleen Moskovaan.

Jonkin aikaa sitten oli päätetty saattaa tsaari oikeuteen tuomittavaksi rikoksistaan kansaa vastaan, ja vasta myöhemmät tapahtumat johtivat viivytykseen tässä asiassa. Keskusteltuaan olosuhteista, jotka pakottivat Uralin alueneuvoston tekemään päätöksen Nikolai Romanovin ampumisesta, toimeenpanevan keskuskomitean puhemiehistö päätti seuraavaa: Venäjän toimeenpanevan keskuskomitean puhemiehistö hyväksyy Uralin alueneuvoston päätöksen sääntöjen mukaan tehdyksi ja lailliseksi.

Toimeenpanevalla keskuskomitealla on nyt käytössään erittäin tärkeää Nikolai Romanovin tapausta koskevaa aineistoa: hänen omat päiväkirjansa, joita hän piti melkein viime päiviin asti, hänen vaimonsa ja lastensa päiväkirjat sekä hänen kirjeenvaihtonsa, jossa on kirjeitä Grigoli Rasputinilta Romanoville ja hänen perheelleen. Kaikki tämä aineisto tutkittiin ja se julkaistaan lähitulevaisuudessa.”

Tämä kyseinen virallinen lausunto on täyttä valhetta kuten Wilton kirjoittaa (sivut 87 ja 88):

“Tämä virallinen lausunnon jokainen sana on tärkeä, sillä jokainen lause sisältää valheen, ja jokainen valhe osoittaa räikein värein Jakov Sverdlovin ja hänen työrukkastensa ja rikostovereidensa hautoman ja toteuttaman salajuonen pirullisen luonteen. Otan esille perättömät väitteet kohta kohdalta:

1) Toimeenpanevassa keskuskomiteassa julkistettu, Uralin alueneuvostolta tulleeksi väitetty viesti, oli todellisuudessa Sverdlovin sepittämä.

2) Tsekit tulivat Jekaterinburgiin 25. päivänä, yhdeksän päivää ’teloituksen jälkeen, eikä aseellista salaliittoa ollut.

3) Uralin alueneuvoston puhemiehistö ei ’päättänyt’ ampua tsaaria, sillä tuo päätös saneltiin Moskovasta käsin.

4) Vaimoa ja poikaa ei lähetetty turvalliseen paikkaan, vaan heidät murhattiin halpamaisesti.

5) Ei sattunut mitään myöhempiä tapahtumia, joissa jokin mielikuvituksen temppu saisi perusteen olla saattamatta tsaaria oikeuteen, vaikka otaksuttaisiinkin, että todella oli aiottu tehdä niin (itse asiassa tämä tarina ”oikeudesta” oli keksitty).

6) Keisarin kirjeenvaihtoa, joka vietiin muun ryöstösaaliin mukana murhatulta perheeltä, ei ole julkaistu tähän päivään mennessä.

Tähän päivään (elokuu, 1920) mennessä ainoa maailmalle tullut tieto keisariperheen yksityisistä papereista, jotka siirrettiin Moskovaan heidän kuolemansa jälkeen, sisältyy kolmeen lyhyeen sähkeeseen, jotka julkaistiin Times-lehdessä elokuun 16., elokuun 28. ja syyskuun 28. päivänä 1918.”

Ruumiitten hävittämisessä käytettiin esim. bensiiniä ja rikkihappoa. Tästä Wilton kirjoittaa sivulla 90 seuraavaa:

“Kaupungista vietiin 17., 18. ja 19. päivänä suuria määriä bensiiniä ja rikkihappoa rautakaivoksille, ainakin 680 litraa edellistä ja 180 kiloa jälkimmäistä. Koska Jekaterinburg oli platinateollisuuden keskus, tarvittiin suuret rikkihappovarastot kehittämään tälle metalleista kovimmalle tarpeellista kovaa kuumuutta. Talouskomissaarina oli Volkov, Leninin Saksan-junan matkustajia. Juuri hän toimitti Jurovskille hapon ystävänsä Sverdlovin asiamiehenä. (Muistan, että halusin tilata platinasormuksen paikallisesta kultasepän liikkeestä kaupungissa oleskellessani. Kauppias ei voinut toimittaa tilausta, koska rikkihappoa ei ollut ’edellisestä vuodesta lähtien’.)

Ei ole epäilyksen häivettäkään siitä, mitä rautakaivoksen tienoilla tapahtui, niin kuin lukijakin vakuuttuu luettuaan seuraavan luvun. Jurovskin apurit paloittelivat ruumiit, liottivat palaset bensiinissä ja polttivat ne. Rikkihappoa käytettiin liuottamaan isot luut (Wilton 2000).

Muistettakoon, että ruumiitten hävittäminen kokonaisena polttamalla vaatii erittäin suurta lämpöenergiaa. Sen tähden roistot paloittelivat ruumiit, polttamisyrityksen helpottamiseksi. Hävittämisen vaikeudesta johtuen he käyttivät bensiiniä ja rikkihappoa. Rikolliset hävittivät ruumiit mahdollisimman perusteellisesti.

Murhaajat keksivät myös valehautajaiset sen tähden, että he yrittivät harhauttaa yleistä mielipidettä Venäjällä ja ulkomailla. Tähän liittyen lainaus Press-lehdestä syyskuun 23. päivänä 1918 julkaistusta sähkeestä (sivut 90 ja 91):

Amsterdam, 22. syyskuuta. Moskovasta saapuneen sähkeen mukaan Izvestija-lehti esittää seuraavan kuvauksen tsaarin hautajaisista, joka lehtitietojen mukaan kansanarmeijan (sic) joukot järjestivät juhlallisesti Jekaterinburgissa.

Tsaarin ruumis, joka oli haudattu metsään teloituspaikalle, kaivettiin maasta, kun hauta oli löydetty sellaisten henkilöiden antamien tietojen perusteella, jotka tunsivat teloitukseen liittyvät seikat. Maasta kaivaminen, neuvostolehti sanoo, tapahtui monien Länsi-Siperian ylimpien hengellisten viranomaisten edustajien, paikallisten papiston sekä kansanarmeijan valtuutettujen, kasakoiden ja tsekkiläisten läsnä ollessa. Ruumis sijoitettiin sinkkiarkkuun, jonka päällyste oli arvokasta siperialaista setripuuta, ja arkku asetettiin nähtäväksi Jekaterinburgin tuomiokirkkoon sekä paikalle asetettiin kunniavartio, jonka muodosti kansanarmeijan tärkein päällystö. Ruumis haudataan tilapäisesti erikoissarkofagiin Omskiin (Wilton 2000).

 

TÄSTA
Näyttäkäämme vielä esimerkiksi ote asiakirjasta, joka on myös valhetta ja jota juutalaiset järjestöt ovat laajalti siteeranneet. Wilton kirjoittaa, että tämä “varotoimi” oli seurannut vuotta myöhemmin, luultavasti olosuhteiden paineesta ja jossa varmuudella ei otettu huomioon neuvoston aikaisempia tiedotteita, kuten sitä jossa mainitaan, että “Romanovin perhe on siirretty turvallisempaan paikkaan”.


Syyskuun 17. päivänä 1919 Permin neuvoston toimeenpanevan komitean talossa bolsevikit toivat oikeuden tutkittavaksi kaksikymmentäkahdeksan henkeä, jotka oli pidätetty syytettyinä tsaarin ja hänen perheensä murhasta. Seuraava tapahtumaselostus on otettu bolsevikkien lehdestä Pravdasta (sivut 91 ja 92):

”Vallankumousoikeus on harkinnut edesmenneen tsaarin, Nikolai Romanovin, hänen vaimonsa, Hessen prinsessan, heidän tyttäriensä Olgan, Tatjanan, Marian ja Anastasian sekä heidän seurueensa murhaa koskevaa juttua. Kaikkiaan murhattiin yksitoista henkeä. Kahdestakymmenestäkahdeksasta syytetystä kolme oli Jekaterinburgin neuvoston jäseniä: Grusinov, Jahontov ja Malutin. Syytettyjen joukossa oli myös kaksi naista: Maria Apraksina ja Elizaveta Mironova. Seuraava murhan selostus on koottu vallankumousoikeuden tutkittavana olevasta aineistosta:

Tsaari ja kaikki hänen seurueensa jäsenet ammuttiin – ilveilyä tai julmuuksia ei esiintynyt. Jahontov myönsi, että hän oli järjestänyt murhan saattaakseen rikoksen johdosta huonoon valoon neuvostoviranomaiset, joiden vihollinen hänestä tuli, kun hän oli liittynyt vasemmistolaisiin sosialistikumouksellisiin. Tsaarin murhasuunnitelma laadittiin jälkimmäisen oleskellessa Tobolskissa, mutta tsaaria vartioitiin liian tiukasti. Jekaterinburgissa tsekkiläisten joukkojen lähestyessä kaupunkia neuvostoviranomaiset olivat siinä määrin pakokauhun vallassa, että hänen oli helppo käyttää hyväkseen asemaansa erikoiskomission puheenjohtajana, ja antaa käsky tsaarin ja hänen perheensä murhaamiseksi. Jahontov myönsi, että hän osallistui henkilökohtaisesti murhaan, ja että hän otti vastuun siitä. Hän sanoi kuitenkin, että hän ei ollut vastuussa tsaarin perheen omaisuuden ryöstöstä. Hänen valaehtoisen lausuntonsa mukaan tsaari Nikolai sanoi ennen kuolemaansa: ’Tsaarin murhasta Venäjä kiroaa bolsevikit’. Grusinov ja Malutin totesivat, etteivät he tienneet mitään Jahontovin suunnitelmista ja ainoastaan toteuttivat hänen käskyjään. Jahontov todettiin syylliseksi murhaan, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Grusinov, Malutin, Apraksina ja Mironova todettiin syyllisiksi tsaarin perheen ryöstämiseen. Heidätkin tuomittiin kuolemaan. Kuolemantuomio pantiin täytäntöön seuraavana päivänä.”

”Useita tsaarin talouteen kuuluneita esineitä löydettiin Kiritshevski– nimiseltä varkaalta, joka väitti, että nämä esineet oli antanut hänelle Sorin-niminen mies, joka oli paikallisen erikoiskomission puheenjohtaja. Murhan aikaan Sorin oli vallankumouspataljoonan komentaja. Sorin oli Beloborodovin henkilökohtainen ystävä. Beloborodov osallistui keisarin murhaan”, Rossja (Pariisi), numero 1, joulukuu 17. 1919.

Wilton kirjoittaa sivulla 92: “Tätä asiakirjaa ovat laajalti siteeranneet juutalaiset järjestöt todistaakseen, että tsaarin murhaa eivät suorittaneet bolsevikit, ja torjuakseen kansallisen rotukoston”. Wilton esittää myös, että valeoikeudenkäynnissä ei ollut ainoatakaan nimeä, joka olisi edes muistuttanut yhtään niistä (Jahontovia ei voi mitenkään samaistaa Jurovskiin). Kyseinen asiakirja syytteineen oli siis tosiasioiden vääristelyä, joilla pyrittiin peittämään kasaarieliitin osallisuus tsaariperheen ja sen seurueen murhaan.

Keisariperheen jäsenten murhaaminen oli kasaari- eli juutalaiseliitin suorittama rikos. Sverdlovin (juutalainen) ja Leninin (myös juutalainen) käskystä heidät murhattiin yöllä heinäkuun 16. päivänä vuonna 1918. Murhan suoritti Jakov Jurovskin (juutalainen) komentama ryhmä. Heidän ruumiinsa tutkittiin ja vietiin sitten pois hävitettäväksi salaa eräässä metsässä.

Juutlaisten osuus neuvostohallinnonalussa alussa (Wilton 2000; liite c)

(Sig! Juutalaiset tässä tarkoittavat sionistista eturyhmää. Kirjoittajan huomautus).
”Silmiinpistävä piirre Robert Wiltonin Venäjän melskeisien vuosien 1917–1919 koskevassa tutkimuksessa on hänen vilpitön tapansa käsitellä kriittisesti tärkeää juutalaisten roolia bolsevikkihallintoa vakiinnutettaessa.

Seuraavat luettelot mainittuna aikana bolsevikkipuolueeseen kuuluneista ja neuvostohallinnossa toimineista henkilöistä korostavat juutalaisten ratkaisevaa osuutta puolueessa ja hallinnossa. Wilton laati luettelot virallisten raporttien ja alkuperäisten asiakirjojen pohjalta. Ne ilmestyivät ensiksi Wiltonin kirjan harvinaisessa ranskankielisessä painoksessa, joka ilmestyi Pariisissa vuonna 1921 Les Derniers jour des Romanoffs -nimisenä. Ne eivät ilmestyneet The Last Days of the Romanovs – teoksen vuonna 1920 julkaistussa amerikkalaisessa tai englantilaisessa painoksessa.

Jos lukija yllättyy havaitessaan juutalaisten käden jäljen joka puolella Venäjän keisariperheen murhajutussa, hänen tulee muistaa, miten pelottavan ylivoimaisia juutalaiset olivat lukumääräisesti neuvostohallinnossa”, Wilton kirjoitti.

Neuvostohallitus eli kansankomissaarien neuvosto (josta käytettiin myös nimitystä Sovnarkom) muodostui seuraavista jäsenistä, Wiltonin toteamus

taulukossa 1:

Taulukko 1.MINISTERIÖ

Puheenjohtaja

Ulkoasiat

Kansallisuudet

Maatalous

Talousneuvosto

Elintarvikkeet

Armeija ja laivasto

Valtion valvonta

Valtion maat

Työvoima

Sosiaaliapu

Koulutus

Uskonto

Sisäasiat

Terveydenhoito

Raha-asiat

Lehdistö

Vaalit

Oikeus

Pakolaiset

Pakolaiset

Pakolaiset

 

 

  

NIMI

V. I. Uljanov (Lenin)

G. V. Tshitsherin

J. Dzhugashvili (Stalin)

Protian

Lourie (Larin)

A. G. Schlihter

L. D. Brontein (Trotski)

K. I. Lander

Kaufmann

V. Schmidt

E. Lilina (Knigissen)

A. Lunatsharski

Spitzberg

Apfelbaum (Zinovjev)

Anvelt

I. E. Gukovs
(ja
G. Sokolnikov)

Voldarski (Goldstein)

M. S. Uritski

I. Z. Shteinberg

Fenigstein

Savitsh (apulainen)

Zaslovski (apulainen)

 KANSALLISUUS

venäläinen*

venäläinen

georgialainen

 

armenialainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

venäläinen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

“Sovnarkomin” 22 jäsenestä, Wilton esitti, kolme oli venäläistä, yksi armenialainen ja 17 juutalaista.
*(Leninin suhteen Wilton erehtyy. Leninin isä oli juutalainen Zederbaum, mutta Uljanov oli adoptoinut hänet. Leninin äiti oli juutalainen ja Lenin puhui sujuvasti jiddisiä, mikä oli yleisin kieli neuvostohallinnon sisäpiireissä. Suom. huom.).

Toimeenpanevan keskuskomitean, Wilton jatkaa, muodostivat seuraavat jäsenet; esitys (taulukossa 2):

Taulukko 2.NIMI

J.M. Sverdlov (Solomon) (puheenjohtaja)
Avanesov (sihteeri)
Bruno
Breslau
(?)
Babtshinski
N. I. Buharin
Weinberg Gailiss
Ganzberg (Ganzburg)
Danitshevski
Starck
Sachs
Scheinmann
Erdling
Landauer
Linder
Wolach
S. Dimanshtein
Encukidze
Ermann
A. A. Ioffe
Karhline
Knigissen
Rosenfeld (Kamenev)
Apfelbaum (Zinovjev)
N. Krylenko
Krassikov
Kaprik
Kaoul
Uljanov (Lenin)
Latsis
Lander
Lunatsharski
Peterson
Peters
Roudzoutas
Rosine
Smidovitsh
Stoutchka

Nahamkes (Steklov)
Sosnovski

Skrytnik
L. Brontein (Trotski)
Teodorovitsh
Terjan
Uritski
Telechkine
Feldmann
Frumkin
Souriupa
Tshavtshevadze
Scheikmann
Rosental
Atshkinazi
Karahane
Rose
Sobelson (Radek)
Schlichter
Schikolini
Tshklianski
Levine (Pravdine)

 KANSALLISUUS

juutalainen
armenialainen
latvialainen*
latvialainen

juutalainen
venäläinen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
saksalainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
tsekkiläinen

juutalainen
georgialainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
venäläinen
juutalainen
juutalainen
latvialainen
venäläinen
juutalainen
juutalainen
venäläinen
latvialainen
latvialainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
latvialainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen (?)
armenialainen
juutalainen
venäläinen
juutalainen
juutalainen
ukrainalainen
georgialainen
juutalainen
juutalainen
imeretiläinen
karailainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen
juutalainen

 

Niinpä, Wilton päätteli, 61 jäsenestä viisi oli venäläisiä, kuusi latvialaisia, yksi saksalainen, kaksi armenialaisia, yksi tsekkiläinen, yksi imeretiläinen, kaksi georgialaisia, yksi karailainen, yksi ukrainalainen ja 41 oli juutalaisia. *(Monet latvialaisiksi nimitetyistä olivat itse asiassa Latvian juutalaisia. Suom. huom.).

Moskovan erikoiskomissio (Tseka – Neuvostoliiton salainen poliisi ja GPU:n, NKVD:n sekä KGB:n edeltäjä – muodostui seuraavista (taulukossa 3.):

Taulukko 3.NIMI

F. Dzerzhinski (puheenjohtaja)

Y. Peters (varapuheenjohtaja)

Tshklovski
Heifiss

Zeistine

Razmirovitsh

Kronberg

Haikina

Karlson

Schaumann

Leontovitsh

Jakov Goldine

Galperstein

Kniggisen

Katziz

Schillenkuss

Janson

Rivkine

Antonof

Delafabre

Tsitkine

Roskirovitsh

G. Sverdlov (toimeenpanevan keskuskomitean
puheenjohtajan veli)

Bjesenski

J. Blumkin (kreivi Mirbachin murhaaja)

Aleksandrovitsh (Blumkinin rikostoveri)

I. Model

Routenberg

Pines

Sachs

Daybol

Saissoune

Deylkenen
Liebert
Vogel
Zakiss

 KANSALLISUUS

puolalainen

latvialainen

juutalainen
juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

latvialainen

latvialainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

latvialainen

juutalainen

latvialainen

juutalainen

venäläinen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

venäläinen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

juutalainen

latvialainen

armenialainen

latvialainen
juutalainen
saksalainen

latvialainen

 


”Näistä 36 Tsekan virkailijasta yksi oli puolalainen, yksi saksalainen, yksi armenialainen, kaksi venäläisiä, kahdeksan latvialaisia ja 23 juutalaisia.”
Wilton esittää: ”Ei siis, ole syytä yllättyä juutalaisten hallitsevasta roolista keisariperheen murhassa. Päinvastainen tilanne olisi pikemminkin ollut yllättävä”.

Wilton ei tuntenut juutalaisten syntyperään liittyvää kasaariperimää.

Venäjän vallankumous ei ollut bolsevikkien aikaansaannos, vaan se oli kasaarieliitin organisoima ja rahoittama vallankaappaus Venäjän tsaarilta.

Lopuksi mainittakoon, että kasaarmafian suorittamassa Venäjän vallankaappauksessa 1917, heidän luoman Neuvostohallinnon terrorin uhrina, sekä kyseisen eliitin aikaansaamissa molemmissa maailmansodissa, Irakin sodissa, Libanonissa, Palestiinassa, Jugoslaviassa ja Afganistanissa on saanut surmansa 100 milj. ihmistä. Yksi tehokkaimmista välineistään näiden rikosten toteuttamisessa on ollut kasaarieliitin juutalainen vapaamuurarijärjestö B’nai B’rith. Jumala auttakoon kansakuntia vapautumaan kyseisestä orjuudesta, sillä aikaa on vähän ja käärmeen ympyrän sulkeutuessa vapautuminen on myöhäistä./MJ

 

Lähteet

Elhaik, Eran (2012). The Missing Link of Jewish European Ancestry: Contrasting the Rhineland and the Khazarian Hypotheses.

Lewis, M. Paul (2009). Ethnplogue Languages of the

World. Dallas, Tex.

Khazaria (2013). Saatavilla

Kasaarit 21.9.2012.

Wilton, Robert (2000). Romanovien viimeiset päivät. Kuinka tsaari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin. Tabernaculum Dei ry.